VUOSI 2020 jää historiaan kriisivuotena. Maailman yli pyyhkinyt koronaviruspandemia tuntuu nyrjäyttäneen arjen paikoiltaan. Valtioiden rajat on suljettu, liikkumista ulkona on rajoitettu ja fyysistä kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa on kehotettu välttämään. Arjen infrastruktuurien murtuessa teknologia on tullut apuun. Tänä keväänä tuhannet suomalaiset ovat siirtyneet tekemään töitä, käymään koulua ja tapaamaan ystäviä verkkoon. Mediateknologian hyödyt ovat korostuneet kriisissä voimakkaasti ja niistä haetaan nyt kuumeisesti ratkaisuja myös pandemian voittamiseen. Kriisi on muuttanut maailmaa ennakoimattomasti – ehkä lopullisestikin.
Kriisi on myös tuonut esille ja kiihdyttänyt kehityskulkuja, jotka ovat muhineet pinnan alla jo paljon pidempään. Pandemia on paljastanut, että elämä 2000-luvun Suomessa on jo pitkälti digitalisoitunut ja että olemme varsin hyviä hyödyntämään teknologisia sovelluksia arjessa, työssä ja ihmissuhteissamme. Teamsista ja Zoomista on tullut uusia työpaikkoja toimistojen sijasta, olemme rutinoituneet ostamaan vaatteemme ja ruokamme verkkokaupasta ja lähettämään kirjeiden sijasta teksti-, sähköposti- tai WhatsApp-viestejä. Twitterissä ja Facebookissa jaamme yksityisiä tuntojamme julkisesti sen sijaan, että kirjoittaisimme ne kynällä paperille lukittavaan päiväkirjaan. Deittisovellukset ovat syrjäyttäneet baarit kumppanin etsinnässä.
Mediateknologioista on tullut niin tiivis osa sujuvaa arkea, ettemme oikein osaa edes kyseenalaistaa niitä. On kuitenkin hyvä ymmärtää, ettemme ainoastaan käytä teknologioita, vaan teknologiat myös muokkaavat voimakkaasti meitä, arkeamme ja koko sosiaalista ympäristöämme ja siihen liittyviä normeja. Mediateknologiat ovat keskeisiä arjen rakentajia; ne vaikuttavat siihen, miten liikumme, olemme yhteydessä muihin, ilmaisemme itseämme ja kuinka ylipäätään voimme kommunikoida.
Mediateknologiat myös keräävät meistä jatkuvasti yksityiskohtaista tietoa. Eri lähteistä koostetuista tiedoista muodostuu ihmiselle niin sanottu ‘datavarjo’ (data shadow). Se rakentuu kaikesta siitä tiedosta, jota tallentuu automaattisesti verkkomediaa käytettäessä: nettisivuja selaillessa, sovelluksia käytettäessä, viestejä kirjoittaessa. Tietojen avulla yksilöitä profiloidaan jatkuvasti ja se näkyy suoraan esimerkiksi kohdennettuna mainontana. Profiloinnilla voi olla myös paljon syvällisempiä ja kauaskantoisempia, jopa arvaamattomiakin vaikutuksia. Sillä voidaan ennustaa (riski)käyttäytymistä ja alttiutta sairastua erilaisiin tauteihin. Ongelmia syntyy, jos profilointi epäonnistuu ja siihen tulee virheitä. Monista lähteistä koostuvia yksilöiviä tietoja ei ole mahdollista korjata jälkikäteen kovin helposti. Dataistunut arki kertookin valvonnan banalisoitumisesta: tiedon keruusta erilaisten sovellusten kautta on tullut kuin huomaamatta ja varkain osa arkielämää ja ihmisten määrittelyä.
ÄLYSOVELLUKSEN HAASTEET
Kriisin keskellä mediateknologioiden keräämää dataa halutaan hyödyntää myös Covid-19-sairauden selättämisessä. Datan keräämistä kriisitilanteissa onkin hyödynnetty jo pitkään. Vuonna 2011 Cambridgen yliopiston tutkijat kehittivät FluPhone-sovelluksen, joka ilmoitti lähietäisyydellä olevista flunssapotilaista käyttäjille ja viranomaisille. Sovellus jäi paikalliseksi kokeiluksi, mutta idea jäi itämään: alkuvuodesta 2020 uutisoitiin, että Kiinassa, Etelä-Koreassa, Yhdysvalloissa ja Singaporessa kehitettiin vastaavia sovelluksia. Nyt erilaisia puhelinsovelluksia on käytössä noin 30 maassa.
Suomessakin käydään nyt keskustelua erilaisista teknologisista valvontamekanismeista, joiden avulla koronavirusta voidaan jäljittää. Puhelinsovelluksen kohdalla kysymys tiivistyy tietosuojaan, mutta myös sovelluksen tehokkuuteen. EU-määräysten uskotaan pitävän huolen tietosuojasta sekä siitä, ettei kerättyä dataa käytetä väärin, ja että tarpeellista dataa voidaan kerätä myös anonyymisti. Asiasta ei kuitenkaan ole täyttä varmuutta.
Kun uusia teknologioita kehitetään yksityisten ja julkisten toimijoiden yhteistyössä, voi hämärtyä, kenellä on pääsy julkisen palvelun dataan ja kuka tiedon omistaa nyt ja tulevaisuudessa. Palveleeko kerätty data yhteistä hyvää, vai tuleeko siitä yksityisten yritysten omistama hyödyke, jonka potentiaalisista jatkokäyttömahdollisuuksista emme tiedä vielä mitään? Erityisesti silloin, kun on kyse sensitiivisistä terveystiedoista, on tärkeää olla tietoinen siitä, kuka tiedot omistaa, kuka niistä hyötyy ja kuinka valtiolliset toimijat, kansalaisista puhumattakaan, voivat tietoja hallita.
Joillekin se, että että he antavat jo nyt tietonsa pääasiassa viidelle teknologiajätille – Google-Alphabetille, Facebookille, Applelle, Amazonille ja Microsoftille – on riittävä peruste olla huolestumatta älypuhelinsovelluksen tietosuojasta. Tämä on ristiriidassa niiden tutkimustulosten kanssa, joiden mukaan kansalaiset ovat huolissaan lisääntyvästä valvonnasta erityisesti siksi, ettei heillä ole tietoa tai pääsyä oman datansa käyttöön ja tietojen käytön läpinäkyvyyteen. Tiedon sijasta on luotettava jättien hyväntahtoisuuteen.
Vaikka annamme tietojamme teknologiajäteille, emme välttämättä tee sitä ilomielin, vaan siksi, ettei muita vaihtoehtoja ole. Mikäli puhelinsovellus luodaan, sen tulee olla luotettava. Ilman kansalaisten luottamusta sovellus on tehoton. Sovelluksen toimintaperiaatteet tulee selittää ymmärrettävästi ja läpinäkyvästi ja sovelluksen on oltava avoin kriittiselle tarkastelulle esimerkiksi avoimen lähdekoodin kautta. Koska sovelluksen käyttö perustuu vapaaehtoisuuteen, sen keskeisin arvo ja toiminnan perusta on luottamus. Toisin sanoen teknologiaa on kehitettävä oikeusvaltion eettisten periaatteiden mukaan eikä päinvastoin.
Esimerkiksi Singaporessa älypuhelinsovellus ei ole onnistunut juuri siitä syystä, että vain pieni osa väestöstä on ladannut sen. Tämän lisäksi terveysviranomaiset ovat raportoineet, että sovellus on monin tavoin epätarkka, eikä anna välttämättä oikeaa tietoa epidemiatilanteesta. Kansalaisen kannalta kysymys siis kuuluu, miksi käyttää sovellusta, jonka toimintaperiaatteita ei kunnolla ymmärrä ja joka ei toimi, jos riittävän moni ei sitä käytä?
Keskustelua tulisi myös käydä siitä harmaasta vyöhykkeestä, joka näyttää syntyneen valtioiden ja yksityisten teknologiayritysten välille. On sanottu, että yksilöistä kerätty data on 2000-luvun tärkein raaka-aine. Näin ollen myös ihmisten yksityiset (terveys)tiedot ovat teknologiayrityksille todellinen kultakaivos. Lisätutkimusta tarvitaan siitä, miten ja millä ehdoilla yritysten keräämä data muuntuu arvoksi. Kansalaiset tarjonnevat yksityisiä (terveys)tietojaan yritysten käyttöön siksi, että he toivovat siitä olevan laajempaa yhteiskunnallista hyötyä. Avointa vuoropuhelua kansalaisten, teknologia-alan yritysten ja sovellusten kehittäjien kanssa tarvitaan.
Kiina, Etelä-Korea ja Taiwan on nostettu malliesimerkeiksi siitä, kuinka tehokas teknologinen valvonta auttaa epidemian torjunnassa. Näissä maissa käsitykset demokratiasta, ihmisoikeuksista ja yksityisyyden suojasta eroavat omastamme. Myös kansalaisten valvonta, perusteet ja suhtautuminen siihen eroavat omastamme. Esimerkiksi Kiinassa kansalaisilta kerättyjen tietojen perusteista tai yksityisyyden suojasta ei ole keskusteltu lainkaan. Etelä-Koreassa tarkkojen tietojen kertominen julkisuuteen on puolestaan johtanut huhujen lietsotaan tartunnan saaneista sosiaalisessa mediassa. Voisiko näin käydä myös Suomessa?.
On oltava avoimia myös sille vaihtoehdolle, ettei ratkaisua välttämättä löydy teknologisista sovelluksista. Humanitaarisissa kriiseissä käytettävän teknologian tutkimus on osoittanut, että ripustautuminen pelkkiin teknologisiin ratkaisuihin voi johtaa siihen, ettei kriisitilanteissa nähdä muita ratkaisuja eikä niihin panosteta. Kehitystyön tulisi olla monialaista. Sen tulisi huomioida lähtökohtaisesti eri ihmisryhmien moninaisuus ja niiden erilaiset tarpeet ja haavoittuvaisuudet. Teknologiatutkimus tarvitsee rinnalleen muotoilu-, yhteiskuntatieteellistä ja humanistista tutkimusta.
Sovellusten käyttöehtojen tulisi olla yksiselitteisiä, ymmärrettäviä ja läpinäkyviä. Parhaimmillaan ja eettisesti toteutettuina teknologiset sovellukset voivat auttaa koko yhteiskuntaa, mutta epäonnistuessaan ne voivat lisätä eriarvoisuutta ja valvontaa tavalla, josta kärsivät eniten kaikkein haavoittuvimmat ryhmät, kuten iäkkäät, vähemmistöt ja eri tavoin toimintarajoitteiset.
Juuri nyt kysymys teknologiasovellusten reilusta kehittämisestä sekä datan vastuullisesta keräämisestä ja hyödyntämisestä on erityisen tärkeä. Vaikka kriisi pakottaa reagoimaan nopeasti, on eettisiin ratkaisuihin syytä käyttää aikaa, sillä niiden toteuttamisella on kauaskantoisia vaikutuksia yhdenvertaisuutta, ihmisoikeuksia ja demokraattista päätöksentekoa ajatellen.
Kaarina Nikunen ja Annamari Vänskä
Kaarina Nikunen (oik.) on mediatutkimuksen professori Tampereen yliopistossa. Annamari Vänskä on muodintutkimuksen professori Aalto-yliopistossa. Molemmat johtavat tutkimusprojektia Suomen akatemian yhteydessä toimivan strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa konsortiossa Intiimiys datavetoisessa kulttuurissa (IDA).